Odysseuksen retkiltä muistuu mieleen hetki, jossa navigaattorilla on edessään karmaiseva tehtävä: on valittava reitti kahden merihirviön, Skyllan tai Kharybdiksen editse. Skylla on kuusipäinen ja kaksitoistajalkainen otus, joka nappaa jokaisella suullaan uhrin ohitse kulkevasta laivasta. Kharybdis on tuskin sympaattisempi: kolme kertaa päivässä se ahmaisee kaiken lähistöllään olevan ja oksentaa sen jonkin ajan kuluttua ulos.
YLEn mediamaksua koskeva keskustelu ja esitetyt näkemykset ajavat pohtimaan Odysseuksen pulmallista suunnistustehtävää. Onko YLE mediamaksuineen kuin Skylla, joka ahmii niin rikkaan kuin köyhänkin muonavaroista osansa palveluista, joita kaikki eivät käytä? Onko kaupallinen media kuin Kharybdis, joka hotkaisee kitaansa kaiken mahdollisen ja sylkee sen ulos mössöytyneenä ohjelmaformaattien samankaltaistuneena mediapilttinä?
YLE tuottaa sellaisia julkisia palveluita - sille laissa osoitetun julkisen palvelun tehtävän mukaisesti - joita kaupalliset kanavat eivät pysty järjestelmällisesti tuottamaan. Yhteiskunnassa on jatkuva tarve erilaisten erillisryhmien, alakulttuurien ja vallankäytön valvonnan palveluille, jotka niin monipuolisina kuvauksina ja tarinoina kuin jatkuvana kritiikkinä kyseenalaistavat yhteiskunnan totuuksia yhteiskunnan ja yksilöiden omaksi parhaaksi.
Tämä perustehtävä on rahoitettava. Rahoitusta pohdittaessa on hyvä muistaa, että mediamaksu ei ole TV-lupa. YLE tuottaa erittäin monipuolisen verkkomaailmansa (mm. Areena, Elävä arkisto) ja Radion sinfoniaorkesterin toiminnan lisäksi sisältöjä, joiden voi olettaa saavan takaisin todellisen arvonsa ennemmin tai myöhemmin: lukuisia radio-ohjelmia, joita voi nykyisin myös tallentaa itselleen ja kuunnella kun se omiin aikatauluihin parhaiten sopii. Itse odotan arjen rauhoittumista kesän saapuessa sen verran, että puran kaikessa rauhassa Radio Suomen parituntisen kalaruokaillan.
Mediamaksun kriitikot ovat puhuneet valtiollisen mediajätin mahdottomuudesta. Ajatus on oikea, mutta vain näennäisesti. Julkinen palvelu on rahoitettava julkisin varoin - ja sen on oltava erityislaatunsa vuoksi irrallaan poliittisen vallan peruskäytännöistä. Siksi tavanomainen verotuskäytäntö on ongelmallinen. Saatan hyvin kuvitella useammankin hallituspohjan, jonka hallitessa ja tilaisuuden koittaessa YLEn veropohjaista rahoitusta leikattaisiin syystä jos toisestakin. Kuinka silloin turvattaisiin sellainen sisällöntuotanto, jonka hyödyt ja vaikutukset ovat epäsuoremmin mitattavissa? Esimerkiksi vallan ja talouden alati tarpeellinen kritiikki? Mediamaksu ei vie suomalaista mediaa valtiojohtoiseen holhoukseen, vaan päinvastoin turvaa parhaiten jatkuvaa kritiikkiä. Jos verotus joskus onnistuu toimimaan korvamerkitysti, asetelmaa voi avata uudelleen.
Mutta se Skylla. Vähävaraiselle, Ylen tarjontaa tarvitsemattomalle maksu voi olla tuntuva ja tuntua epäoikeudenmukaiselta. Jos maksaa ainakin kuusipäiselle mediahirviölle saamatta suoraa vastinetta, olo on ymmärrettävästi näreinen. Siksi ne ehdotukset, joissa maksua on ajateltu jopa henkilökohtaiseksi, saattavat olla yllättävän hyviä. Henkilökohtainen rasitus pienenisi, mutta (vähintäänkin välillinen) hyöty pysyisi samana.
Kaupalliset kanavat ovat ehdottoman välttämättömiä kilpailuun perustuvissa yhteiskunnissa. Se, että ne näyttävät päätyvän tarjonnassaan yllättävän samankaltaisiksi, on kiinnostava taipumus niin kovin moniääniseksi väitetyssä yhteiskunnassa. Olisiko vika sittenkin ansaintalogiikassa? Mainosrahoitteisten kanavien on oltava massa- ja turvallisuushakuisia samalla kun niiden tulisi erottautua toisistaan, turvatakseen rahoituksensa. Ongelma on itse asiassa sama kuin puoluepolitiikassa. Kumarra kaikille, näytät kaikille takapuolesi on yleispuolueita piinava ongelma.
Tuskin olemme ihan niin samankaltaisia, että tämä olisi koko kuva asiasta. Yhtä kaikki, olen mediamaksukeskustelussa ja aika lailla muutenkin YLEn mies. Kannatan mediatoimijaa, jolla on ylen sankia tarkoitus ja tehtävä.
10. toukokuuta 2009
22. maaliskuuta 2009
KAIKKIEN AIKOJEN RISTEYKSESSÄ
Taantuman tullen ihmiset muuttuvat osin kuin synnintunnossaan. Kuluttaminen kuluttamisen vuoksi vähenee, liikuntaharrastukset lisääntyvät ja kulttuuriharrastaneisuus puhkeaa uuteen kukkaan. Syitä voivat olla niin kulttuurin suhteellinen edullisuus kuin kulttuurin rooli elämänpunninnan areenana tilanteessa, jossa on pakko hidastaa ja katsoa ympärilleen. Kulttuurista haetaan vastauksia ja peilipintaa epävarmuuden nostattamiin kysymyksiin. Osalle saattaa koittaa oivallusten kautta perinpohjaisempikin muutoksen aika. Kriisit ovat risteyksiä.
Talous on kriisiytynyt globaalisti ensimmäistä kertaa näin globalisoituneessa maailmassa. Koko pallo kärsii rytmihäiriöistä, enää ei ole helppoa ratkaisua aavan meren tuolla puolen johdattamaan meitä pois tukalasta tilanteesta. Voisiko luova talous auttaa ongelman ratkaisussa? Mihin suuntaan luova talous voisi meitä tässä kaikkien aikojen risteyksessä liikauttaa?
Luovan talouden - kulttuurin ja ns. osaamisintensiivisten alojen ja traditionaalisempien teollisuus- ja palvelualojen ristipölytyksen - ajateltiin joitakin vuosia sitten olevan Suomen taloudelle yksi potentiaalinen veturi teknologiavetoisen, Nokiaan huipentuvan aikakauden kypsyessä iltaruskoon. Luovilla aloilla (kulttuuriperintö ja taide, muotoilu, mainonta, joukkoviestintä ja viihde) onkin havaittu verrattain nopeaa taloudellista kasvua. Joidenkin arvioiden mukaan kyse on perustavasta muutoksesta, jossa tonnien painoiset paperikoneet vaihtuvat tai ainakin kytkeytyvät nykyistä paljon läheisemmin aineettomiin sisältöihin ja niihin perustuviin konsepteihin ja oikeuksiin, joiden taloudellinen arvo samalla nousee huomattavasti nykyisestä.
Suomessa tilastokeskus ja siellä eritoten tutkija Aku Alanen on tehnyt kärsivällisesti töitä kehitettäessä tapaa mitata erityisesti kulttuurialojen kansantaloudellisia vaikutuksia. Hyviä uutisia (tarkemmin Arsis 2/08): kulttuurilla on merkittävä rooli kansantaloudelle. Huonoja uutisia: kulttuurista ei (eikä, lisään, sen ympärille kehkeytyvästä luovasta taloudesta) ole kansantalouden yksinomaiseksi pelastajaksi. Alasen pointti on syytä lukea tarkkaan ja pohtia sitä suurimmalla mahdollisella kärsivällisyydellä:
"Kulttuuria ei tulisi koskaan arvioida pelkkien suorien lukujen kautta. Toisaalta, jos kulttuurisen toiminnan rooli alkaa vähentyä nykyisestä, voivat välilliset seuraukset olla kohtalokkaat koko muulle taloudelle, vaikkei sitä yhteiskunnassa heti ymmärrettäisikään. Siksi kulttuurin talous vaatii myös julkisen politiikan voimakasta panosta. Tulevaisuudessa, haluammepa sitten menestyä millä talouden alueella tahansa teollisuudessa tai palveluissa, kulttuurisen elementin mukanaolo on välttämättömyys".
Kukin voi omakohtaisesti pohtia, miksi kulttuurisen elementin mukanaolo on välttämättömyys. Konkreettisemmin tarvitsemme jatkuvasti innovatiivisia näkemyksiä siitä, millä tavoin luovaa taloutta jalostava ristipölytys konkretisoituu uusina tuotteina ja palveluina, sisältöinä, produktioina, tapahtumina, monialaisina konsepteina jne. Alasen näkökulmaa tulkiten olennaista tässä olisi oivaltaa, ettei kulttuurin arvo silloin - lisääntyessään voimakkaasti taloudellisena arvona - kuitenkaan pelkisty tai surkastu noihin arvoihin. Jotta näin kävisi, kulttuuristen arvojen ytimen, luovuuden, elämänihmettelyn ja ongelmanratkaisujen ikuisen ajankohtaisuuden kaivon täytyisi kerta kaikkiaan kuivua. Vain raha ratkaisisi.
Talous on kuitenkin kovin usein puhdasta tylytystä. Moni asia on hyvää vain siksi, että se maksaa. Tämä on välineen, rahan, siis vaihdon välineen, oma ongelma. Sen on koodattava muita arvoja vaihtoarvokseen kysynnän ja tarjonnan säätelemänä, ja tämä koodaus on sekä epätäydellistä että osin väkivaltaista. Siksi kulttuuriset arvot haastavat alati taloudellista jähmettymistä vaihtoarvojen ympärille.
Kulttuurissa on määritelmällisesti jotakin, joka ei ole kaupan.
Tästäkin syystä, eikä vähiten globaalien ilmasto- ja kestävyysongelmien varjossa, luovan talouden keskeiseksi mahdollisuudeksi uskaltaisi toivoa sellaisten siementen leviämistä, jotka avautuessaan vaikuttavat oikeudenmukaisemman, kestävämmän ja monipuolisemman taloudellisen ajattelu- ja toimintatavan syntymiseen. Jospa talousteoreetikkojen kaaoksen ja katastrofien muutosvoimien joukosta nousisikin niin uutta, että se alkaisi vihdoin kajota vanhaan, jatkuvan ja kiihtyvän kasvun ja sitä ruokkivan kiihtyvän kuluttamisen sinänsä käytäntöihin. Silloin vasta koittaisi varsinainen luovan talouden aika. Vahvaa vähemmälläkin?
Talous on kriisiytynyt globaalisti ensimmäistä kertaa näin globalisoituneessa maailmassa. Koko pallo kärsii rytmihäiriöistä, enää ei ole helppoa ratkaisua aavan meren tuolla puolen johdattamaan meitä pois tukalasta tilanteesta. Voisiko luova talous auttaa ongelman ratkaisussa? Mihin suuntaan luova talous voisi meitä tässä kaikkien aikojen risteyksessä liikauttaa?
Luovan talouden - kulttuurin ja ns. osaamisintensiivisten alojen ja traditionaalisempien teollisuus- ja palvelualojen ristipölytyksen - ajateltiin joitakin vuosia sitten olevan Suomen taloudelle yksi potentiaalinen veturi teknologiavetoisen, Nokiaan huipentuvan aikakauden kypsyessä iltaruskoon. Luovilla aloilla (kulttuuriperintö ja taide, muotoilu, mainonta, joukkoviestintä ja viihde) onkin havaittu verrattain nopeaa taloudellista kasvua. Joidenkin arvioiden mukaan kyse on perustavasta muutoksesta, jossa tonnien painoiset paperikoneet vaihtuvat tai ainakin kytkeytyvät nykyistä paljon läheisemmin aineettomiin sisältöihin ja niihin perustuviin konsepteihin ja oikeuksiin, joiden taloudellinen arvo samalla nousee huomattavasti nykyisestä.
Suomessa tilastokeskus ja siellä eritoten tutkija Aku Alanen on tehnyt kärsivällisesti töitä kehitettäessä tapaa mitata erityisesti kulttuurialojen kansantaloudellisia vaikutuksia. Hyviä uutisia (tarkemmin Arsis 2/08): kulttuurilla on merkittävä rooli kansantaloudelle. Huonoja uutisia: kulttuurista ei (eikä, lisään, sen ympärille kehkeytyvästä luovasta taloudesta) ole kansantalouden yksinomaiseksi pelastajaksi. Alasen pointti on syytä lukea tarkkaan ja pohtia sitä suurimmalla mahdollisella kärsivällisyydellä:
"Kulttuuria ei tulisi koskaan arvioida pelkkien suorien lukujen kautta. Toisaalta, jos kulttuurisen toiminnan rooli alkaa vähentyä nykyisestä, voivat välilliset seuraukset olla kohtalokkaat koko muulle taloudelle, vaikkei sitä yhteiskunnassa heti ymmärrettäisikään. Siksi kulttuurin talous vaatii myös julkisen politiikan voimakasta panosta. Tulevaisuudessa, haluammepa sitten menestyä millä talouden alueella tahansa teollisuudessa tai palveluissa, kulttuurisen elementin mukanaolo on välttämättömyys".
Kukin voi omakohtaisesti pohtia, miksi kulttuurisen elementin mukanaolo on välttämättömyys. Konkreettisemmin tarvitsemme jatkuvasti innovatiivisia näkemyksiä siitä, millä tavoin luovaa taloutta jalostava ristipölytys konkretisoituu uusina tuotteina ja palveluina, sisältöinä, produktioina, tapahtumina, monialaisina konsepteina jne. Alasen näkökulmaa tulkiten olennaista tässä olisi oivaltaa, ettei kulttuurin arvo silloin - lisääntyessään voimakkaasti taloudellisena arvona - kuitenkaan pelkisty tai surkastu noihin arvoihin. Jotta näin kävisi, kulttuuristen arvojen ytimen, luovuuden, elämänihmettelyn ja ongelmanratkaisujen ikuisen ajankohtaisuuden kaivon täytyisi kerta kaikkiaan kuivua. Vain raha ratkaisisi.
Talous on kuitenkin kovin usein puhdasta tylytystä. Moni asia on hyvää vain siksi, että se maksaa. Tämä on välineen, rahan, siis vaihdon välineen, oma ongelma. Sen on koodattava muita arvoja vaihtoarvokseen kysynnän ja tarjonnan säätelemänä, ja tämä koodaus on sekä epätäydellistä että osin väkivaltaista. Siksi kulttuuriset arvot haastavat alati taloudellista jähmettymistä vaihtoarvojen ympärille.
Kulttuurissa on määritelmällisesti jotakin, joka ei ole kaupan.
Tästäkin syystä, eikä vähiten globaalien ilmasto- ja kestävyysongelmien varjossa, luovan talouden keskeiseksi mahdollisuudeksi uskaltaisi toivoa sellaisten siementen leviämistä, jotka avautuessaan vaikuttavat oikeudenmukaisemman, kestävämmän ja monipuolisemman taloudellisen ajattelu- ja toimintatavan syntymiseen. Jospa talousteoreetikkojen kaaoksen ja katastrofien muutosvoimien joukosta nousisikin niin uutta, että se alkaisi vihdoin kajota vanhaan, jatkuvan ja kiihtyvän kasvun ja sitä ruokkivan kiihtyvän kuluttamisen sinänsä käytäntöihin. Silloin vasta koittaisi varsinainen luovan talouden aika. Vahvaa vähemmälläkin?
28. joulukuuta 2008
MAJAKKA TEMPPELIN VARJOSSA
Jouluviikolla kävin Kuopion taidemuseossa katsomassa paikallisen kuvataideyhdistys Ars Liberan juhlanäyttelyä. Onnittelut puolivuosisataisesta toiminnasta!
Näyttelyyn astellessani satuin huomaamaan, kuinka ihmisiä valui jonkin verran myös viereiseen tuomiokirkkoon joululauluja kuulemaan. Taidemuseohan sijaitsee Kuopion komean tuomiokirkon vieressä, kirkkopuiston torinpuoleisella kulmalla.
Näyttelyssä aloin inspiroitua, paikoin hyvinkin vahvasti. Pohdiskelin taas kerran luovuuden, uuden, olemassaolon ja merkityksellisyyden kysymyksiä ja aloin pohtia ajankohtaan sopivasti uuden ja vanhan suhdetta taiteen ja kirkon suhteista käsin. Havaitsin pohtivani majakkaa temppelin varjossa.
Kirkko - monoteistinen läntinen uskonto - palvoo luojaansa, joka on kerran luonut kaiken. Pitkään taide oli kirkon pikku apulainen, ylistyksen väline, tapahtuneen toteaja, muistuttaja ja merkityksen kantaja.
Taiteen täysi-ikäistyessä suhde jännitteistyi, taide autonomisoitui. Mutta olisiko mahdollista, että kirkkoa - ja sanokaamme uhmakkaasti samalla Kierkegaardin pelkoa ja vavistusta vaativia näkemyksiä - haastaen taide on osaltaan jo ottanut kirkollisen luojan paikan?
Kierkegaardin ajatuksen mukaisesti usko on yksinkertaisesti välttämätöntä, jos vain kykenemme näkemään maallisen, aistillisen ja moraalisesti yhteisen, eettisen yläpuolelle. Jossakin siellä eksistentiaalinen pelko ja vavistus ravistelee meitä ja pakottaa paradoksaaliseen uskon hyppyyn.
Entäpä jos moderni taiteilija on vaatimattomampi luomisen käsikassara? Museon puolituntisella taiteilijoiden esittelyvideolla kuvataiteilija Jaakko Rönkkö toteaa olevansa "luontokappale minäkin". Entäpä jos pelko ja vavistus kultivoituvat oikein viljeltyinä taiteen luomuksiksi kertoen niin taiteilijasta kuin meistä ihmisistäkin jotakin ilman dogmaattisen suuren kertomuksen kurittavaa kättä, joka pakottaa hyppyyn pimeään? Myös uutta luoden, luoden - ei vain kommentoiden?
Mahdoton ajatus? Pelkäämmekö todellakin niin paljon pimeää? Toismaailmallista pimeää?
Silloin uskonto ja kirkko pimenevät itse ja pimentävät ihmisen mahdollisuuksia muuttaa suuntaa, tarttua asioihin, nauraa ja rakastaa. Houkutellessaan paremman toismaailmallisuuden seireenilauluillaan kirkko on kuin kosminen matkatoimisto joka pyytää astumaan koneeseen ja pukee kuvaukset epämääräisestä määränpäästä hämärään monisanaisuuteen.
Se halventaa elämän tässä ja nyt - näiden kysymysten ja ongelmien ja mahdollisuuksien, näiden ihmisten, ihmisten tässä huoneessa kanssa olemisen, työskentelyn ja elämisen. Se latistaa kun pitäisi uskaltaa, se uhkailee kun pitäisi kyseenalaistaa, se hoivaa kuin alaikäistä silloin kun kivuista tulisi oppia.
Taide - epätäydellisenä ja siis vain joskus, mutta kuitenkin riittävän usein - kysyy tässä ja nyt, näitä kysymyksiä ja ongelmia käsitellen, viestien näille ihmisille, ihmisille itse kunkin tässä huoneessa. Se auttaa uskaltamaan, kyseenalaistamaan, kestämään ja oppimaan kivuista.
Taide pystyy myös käsittelemään suuria kysymyksiä inhimillisellä nöyryydellä, taito joka paradoksaalisesti on puuttunut kirkolta jo pitkään. Taiteen tavoin myös fallibilistinen tiede kykenee avarakatseiseen nöyryyteen, joka tarjoaa esimerkiksi ehdollisten toimintasuositusten avulla ratkaisun lähtökohtia ihmisten pohtiessa kanssakäymisensä pulmia perheistä yhteiskuntiin, vipuvarren toimivuudesta elämän suurimpiin kysymyksiin.
Dogmatisoituessaan jokainen pyrkimys kivettyy ja marmorisoituu, esteettisyys ainakin dogmaattiseksi mauksi, eettisyys rautakankiseksi moralismiksi ja tiede kylmänkopeaksi skientismiksi. Pahinta on kuitenkin aina se - Nietzschen viisain sanoin - että "ihminen ei edes kysy, ihmettele".
Tämä on todellinen uhka mukavuudenhaluisuuden ja hyvinvoinnin kyllästämässä kulutusyhteiskunnassa, jossa niin taidetta, tiedettä kuin uskontoakin käytetään halpahintaisesti ja välineellisesti oman edun tavoitteluun.
Siksikin juuri dynaaminen, avarakatseinen ja intohimoinen taide fallibilistinen tiede liittolaisenaan auttaa meitä navigoimaan parhaiten tässä karikkoisessa maailmassa.
Viva Ars Libera!
Valoisaa alkavaa vuotta - älä pelkää pimeää!
Näyttelyyn astellessani satuin huomaamaan, kuinka ihmisiä valui jonkin verran myös viereiseen tuomiokirkkoon joululauluja kuulemaan. Taidemuseohan sijaitsee Kuopion komean tuomiokirkon vieressä, kirkkopuiston torinpuoleisella kulmalla.
Näyttelyssä aloin inspiroitua, paikoin hyvinkin vahvasti. Pohdiskelin taas kerran luovuuden, uuden, olemassaolon ja merkityksellisyyden kysymyksiä ja aloin pohtia ajankohtaan sopivasti uuden ja vanhan suhdetta taiteen ja kirkon suhteista käsin. Havaitsin pohtivani majakkaa temppelin varjossa.
Kirkko - monoteistinen läntinen uskonto - palvoo luojaansa, joka on kerran luonut kaiken. Pitkään taide oli kirkon pikku apulainen, ylistyksen väline, tapahtuneen toteaja, muistuttaja ja merkityksen kantaja.
Taiteen täysi-ikäistyessä suhde jännitteistyi, taide autonomisoitui. Mutta olisiko mahdollista, että kirkkoa - ja sanokaamme uhmakkaasti samalla Kierkegaardin pelkoa ja vavistusta vaativia näkemyksiä - haastaen taide on osaltaan jo ottanut kirkollisen luojan paikan?
Kierkegaardin ajatuksen mukaisesti usko on yksinkertaisesti välttämätöntä, jos vain kykenemme näkemään maallisen, aistillisen ja moraalisesti yhteisen, eettisen yläpuolelle. Jossakin siellä eksistentiaalinen pelko ja vavistus ravistelee meitä ja pakottaa paradoksaaliseen uskon hyppyyn.
Entäpä jos moderni taiteilija on vaatimattomampi luomisen käsikassara? Museon puolituntisella taiteilijoiden esittelyvideolla kuvataiteilija Jaakko Rönkkö toteaa olevansa "luontokappale minäkin". Entäpä jos pelko ja vavistus kultivoituvat oikein viljeltyinä taiteen luomuksiksi kertoen niin taiteilijasta kuin meistä ihmisistäkin jotakin ilman dogmaattisen suuren kertomuksen kurittavaa kättä, joka pakottaa hyppyyn pimeään? Myös uutta luoden, luoden - ei vain kommentoiden?
Mahdoton ajatus? Pelkäämmekö todellakin niin paljon pimeää? Toismaailmallista pimeää?
Silloin uskonto ja kirkko pimenevät itse ja pimentävät ihmisen mahdollisuuksia muuttaa suuntaa, tarttua asioihin, nauraa ja rakastaa. Houkutellessaan paremman toismaailmallisuuden seireenilauluillaan kirkko on kuin kosminen matkatoimisto joka pyytää astumaan koneeseen ja pukee kuvaukset epämääräisestä määränpäästä hämärään monisanaisuuteen.
Se halventaa elämän tässä ja nyt - näiden kysymysten ja ongelmien ja mahdollisuuksien, näiden ihmisten, ihmisten tässä huoneessa kanssa olemisen, työskentelyn ja elämisen. Se latistaa kun pitäisi uskaltaa, se uhkailee kun pitäisi kyseenalaistaa, se hoivaa kuin alaikäistä silloin kun kivuista tulisi oppia.
Taide - epätäydellisenä ja siis vain joskus, mutta kuitenkin riittävän usein - kysyy tässä ja nyt, näitä kysymyksiä ja ongelmia käsitellen, viestien näille ihmisille, ihmisille itse kunkin tässä huoneessa. Se auttaa uskaltamaan, kyseenalaistamaan, kestämään ja oppimaan kivuista.
Taide pystyy myös käsittelemään suuria kysymyksiä inhimillisellä nöyryydellä, taito joka paradoksaalisesti on puuttunut kirkolta jo pitkään. Taiteen tavoin myös fallibilistinen tiede kykenee avarakatseiseen nöyryyteen, joka tarjoaa esimerkiksi ehdollisten toimintasuositusten avulla ratkaisun lähtökohtia ihmisten pohtiessa kanssakäymisensä pulmia perheistä yhteiskuntiin, vipuvarren toimivuudesta elämän suurimpiin kysymyksiin.
Dogmatisoituessaan jokainen pyrkimys kivettyy ja marmorisoituu, esteettisyys ainakin dogmaattiseksi mauksi, eettisyys rautakankiseksi moralismiksi ja tiede kylmänkopeaksi skientismiksi. Pahinta on kuitenkin aina se - Nietzschen viisain sanoin - että "ihminen ei edes kysy, ihmettele".
Tämä on todellinen uhka mukavuudenhaluisuuden ja hyvinvoinnin kyllästämässä kulutusyhteiskunnassa, jossa niin taidetta, tiedettä kuin uskontoakin käytetään halpahintaisesti ja välineellisesti oman edun tavoitteluun.
Siksikin juuri dynaaminen, avarakatseinen ja intohimoinen taide fallibilistinen tiede liittolaisenaan auttaa meitä navigoimaan parhaiten tässä karikkoisessa maailmassa.
Viva Ars Libera!
Valoisaa alkavaa vuotta - älä pelkää pimeää!
7. joulukuuta 2008
ORAVAKULTTUURIN JA PYLVÄSKULTTUURIN VÄLITSE?
Kaari Utrio kirjoitti taannoin: "samat liikkeet, samat logot, samat vaatteet, samat laukut, oli kadun nimi gade tai street tai utca. Maan tunnistaa vain katukilpien kielestä, kaupunki voisi olla missä tahansa. Kaikkialla maapallolla voi ostaa samaa roinaa. Ehkä se edistää maailmanrauhaa".
Tekisi mieli vielä lisätä, että samat laulut. Joka tapauksessa yhtälö muistuttaa iltaruskon kulttuurien henkistä tilaa. Pinnallinen kulutusperustainen kysyntää yhdenmukaistava "demokratia" hioo dynaamisia kulttuurisia eroja ja inhimillisiä mahdollisuuksia toisiaan muistuttaviksi aihoiksi, joista riistotalouden mekanismit runnovat sitä sun tätä kulutettavaksemme kiihtyvän välinearvoisesti. Katso laukkuani, vaatteitani, kuuntele laulujani - minä olen erilainen, koska kilpailen kanssasi arvostuksesta ja menestyksestä, ja olen kuin...sinä.
Voi meitä oravia.
Mitä tapahtui? Kant - siis viisas setä Saksasta - jo pohti, kuinka elämässä on "epäseurallisen seurallisuuden" dynamiikkaa, maailma edessämme on jotakin jolta toivomme, jota pelkäämme ja jolta odotamme. Mutta mitä? Haluamme tulla mahdollisimman paljon sellaiseksi mihin kykymme antavat aiheen kasvaa, ja tämän kasvun moottorina on jonkinlainen sisäinen draivi, intohimoisuus.
Koska tätä intohimoa sekä estävät että edesauttavat toiset ihmiset, astuu kiusallinen, inhimillinen piirre. Ihmiset tavoittelevat nimittäin oman arvon nousua niin itsen kuin toistenkin silmissä, eikä tälle helposti ymmärrettävälle kierteelle ole sen enempää pohjaa kuin pidäkkeitäkään. Filosofi Jussi Kotkavirran luennan mukaan tehokas, aikaansaapa ja menestyvä ihminen on taipuvainen itsetyytyväisyyteen ja alentavuuteen.
Tästä kieltäytyminen, samanlaistamis- ja välineellistämiskarikoiden sivuitse navigointi saattaa kuitenkin johtaa uusille matalikoille. Oravien lisäksi on sitten pylväskulttuuria, jossa aineellisen hyvinvoinnin ja suhteellisesti tyydyttyneen sosiaalisen asemoitumisen arvotonteilla jäykistytään ja muututaan patsaiksi, jotka Nieztzsche halusi soitinvasaran kopautuksella osoittaa sangen tyhjää kumiseviksi.
Sarjakuvafilosofi Wagneria mukaillen kyse on heistä, jotka ovat tunkeneet kävyn takapuoleensa, auttaneet sen perille saakka rautakangella ja unohtaneet kangen sinne. Soinnittomalla, kopealla äänellään he sitten narisevat pylväidensä nokasta kuinka he ovat hyviä ihmisiä ja tehneet asiat oikein. Minä olen siis riittävästi parempi kuin sinä.
Pohjattoman arvostuksentavoittelun loppuunpolttava hektisyys on siis karikkona edessä, elämästä luopumisen kapitalistiseen zombismiin tukahtuva elämästä kieltäytyminen taas matalikko vaihtoehtoisella reitillä. Usein jälkimmäinen on seurausta väsymisestä edelliseen päästämättä silti irti.
Vaihtoehtoja ei ole helppo löytää, sen tiesi myös Kant hämmästellessään kuinka ylipäätään voi elää inhoamatta ihmistä. Uskonnot eivät toimi, ne ratkaisevat pulman aivan liian lapsenomaisesti toteamalla ettei tätä leikkiä tarvitse leikkiä, koska toisaalla, toisessa maailmassa on paljon parempi.
Sorry, there is only one game in town.
Myöskään jälkimoderni kivastelu-minästely ei käy ratkaisuksi, tiettyihin tilanteisiin sopivaksi tyyliksi kylläkin.
Siis jäljelle jäämme me ja toivo sellaisista kulttuurisista ja sosiaalisista innovaatioista, joiden suhde niiden kaupallistamiseen on toisarvoinen asia - mikäli haluamme puhua kulttuuriyhteiskunnista myös jatkossa.
Ja tämä kysyy niin aikaa kuin kärsivällisyyttäkin. Kävin alkusyksyllä Didrichsenin taidemuseolla katsomassa Rafael Wardin 80-vuotisjuhlanäyttelyä. Alakerrassa pyöri sympaattinen elokuva, jossa Wardi taustoitti itsekorostamattomasti työtään ja ajatusmaailmaansa. Esityksen loppupuolella hän asetti maalauspalettinsa tuoretta tauluaan vasten todeten kuivasti mutta lämpimästi, että paletti on vielä toistaiseksi parempi kuin ne taulut.
Wardi siis sanoi laajemmassa kulttuurisessa yhteydessä sen minkä joku muukin tänä syksynä suppeammassa taloudellisessa yhteydessä: kvartaaliajattelussa taisi tulla väärinkäsitys. Olisiko neljännesvuosisata kuitenkin toimivampi lähtökohta, tai neljännesvuosituhat, kun etsimme ja varsinkin kun haluamme lunastaa erilaisia (vaihto)arvoja.
Tätä on hyvä mietiskellä meidän niin oravien kuin pylväspyhimystenkin sitä taustaa vasten, että kulttuuriset yhteiskunnat ovat noin 40 000 vuoden kulttuurievoluution keskeneräistä tulosta, omanlaisensa paikalliskosmologinen paletti.
Tekisi mieli vielä lisätä, että samat laulut. Joka tapauksessa yhtälö muistuttaa iltaruskon kulttuurien henkistä tilaa. Pinnallinen kulutusperustainen kysyntää yhdenmukaistava "demokratia" hioo dynaamisia kulttuurisia eroja ja inhimillisiä mahdollisuuksia toisiaan muistuttaviksi aihoiksi, joista riistotalouden mekanismit runnovat sitä sun tätä kulutettavaksemme kiihtyvän välinearvoisesti. Katso laukkuani, vaatteitani, kuuntele laulujani - minä olen erilainen, koska kilpailen kanssasi arvostuksesta ja menestyksestä, ja olen kuin...sinä.
Voi meitä oravia.
Mitä tapahtui? Kant - siis viisas setä Saksasta - jo pohti, kuinka elämässä on "epäseurallisen seurallisuuden" dynamiikkaa, maailma edessämme on jotakin jolta toivomme, jota pelkäämme ja jolta odotamme. Mutta mitä? Haluamme tulla mahdollisimman paljon sellaiseksi mihin kykymme antavat aiheen kasvaa, ja tämän kasvun moottorina on jonkinlainen sisäinen draivi, intohimoisuus.
Koska tätä intohimoa sekä estävät että edesauttavat toiset ihmiset, astuu kiusallinen, inhimillinen piirre. Ihmiset tavoittelevat nimittäin oman arvon nousua niin itsen kuin toistenkin silmissä, eikä tälle helposti ymmärrettävälle kierteelle ole sen enempää pohjaa kuin pidäkkeitäkään. Filosofi Jussi Kotkavirran luennan mukaan tehokas, aikaansaapa ja menestyvä ihminen on taipuvainen itsetyytyväisyyteen ja alentavuuteen.
Tästä kieltäytyminen, samanlaistamis- ja välineellistämiskarikoiden sivuitse navigointi saattaa kuitenkin johtaa uusille matalikoille. Oravien lisäksi on sitten pylväskulttuuria, jossa aineellisen hyvinvoinnin ja suhteellisesti tyydyttyneen sosiaalisen asemoitumisen arvotonteilla jäykistytään ja muututaan patsaiksi, jotka Nieztzsche halusi soitinvasaran kopautuksella osoittaa sangen tyhjää kumiseviksi.
Sarjakuvafilosofi Wagneria mukaillen kyse on heistä, jotka ovat tunkeneet kävyn takapuoleensa, auttaneet sen perille saakka rautakangella ja unohtaneet kangen sinne. Soinnittomalla, kopealla äänellään he sitten narisevat pylväidensä nokasta kuinka he ovat hyviä ihmisiä ja tehneet asiat oikein. Minä olen siis riittävästi parempi kuin sinä.
Pohjattoman arvostuksentavoittelun loppuunpolttava hektisyys on siis karikkona edessä, elämästä luopumisen kapitalistiseen zombismiin tukahtuva elämästä kieltäytyminen taas matalikko vaihtoehtoisella reitillä. Usein jälkimmäinen on seurausta väsymisestä edelliseen päästämättä silti irti.
Vaihtoehtoja ei ole helppo löytää, sen tiesi myös Kant hämmästellessään kuinka ylipäätään voi elää inhoamatta ihmistä. Uskonnot eivät toimi, ne ratkaisevat pulman aivan liian lapsenomaisesti toteamalla ettei tätä leikkiä tarvitse leikkiä, koska toisaalla, toisessa maailmassa on paljon parempi.
Sorry, there is only one game in town.
Myöskään jälkimoderni kivastelu-minästely ei käy ratkaisuksi, tiettyihin tilanteisiin sopivaksi tyyliksi kylläkin.
Siis jäljelle jäämme me ja toivo sellaisista kulttuurisista ja sosiaalisista innovaatioista, joiden suhde niiden kaupallistamiseen on toisarvoinen asia - mikäli haluamme puhua kulttuuriyhteiskunnista myös jatkossa.
Ja tämä kysyy niin aikaa kuin kärsivällisyyttäkin. Kävin alkusyksyllä Didrichsenin taidemuseolla katsomassa Rafael Wardin 80-vuotisjuhlanäyttelyä. Alakerrassa pyöri sympaattinen elokuva, jossa Wardi taustoitti itsekorostamattomasti työtään ja ajatusmaailmaansa. Esityksen loppupuolella hän asetti maalauspalettinsa tuoretta tauluaan vasten todeten kuivasti mutta lämpimästi, että paletti on vielä toistaiseksi parempi kuin ne taulut.
Wardi siis sanoi laajemmassa kulttuurisessa yhteydessä sen minkä joku muukin tänä syksynä suppeammassa taloudellisessa yhteydessä: kvartaaliajattelussa taisi tulla väärinkäsitys. Olisiko neljännesvuosisata kuitenkin toimivampi lähtökohta, tai neljännesvuosituhat, kun etsimme ja varsinkin kun haluamme lunastaa erilaisia (vaihto)arvoja.
Tätä on hyvä mietiskellä meidän niin oravien kuin pylväspyhimystenkin sitä taustaa vasten, että kulttuuriset yhteiskunnat ovat noin 40 000 vuoden kulttuurievoluution keskeneräistä tulosta, omanlaisensa paikalliskosmologinen paletti.
19. marraskuuta 2008
EPÄOLENNAINEN, TUO NYKYAJAN DIKTAATTORI
FST5 on pelastanut parin loppusyksyisen lauantai-illan TV-tarjonnan. Chaplinin Nykyaika ja Diktaattori seurasivat toisiaan ja herättivät taas kysymyksen olennaisen ja epäolennaisen rajankäynnin vaikeudesta, tänäänkin.
Nykyaika on suorastaan pelottavan tarkka ja myös elokuvallisesti olennaiseen keskittyvä. Ensimmäiset sekunnit ja avausotos kohti ryntäilevästä lammaslaumasta rinnastetaan tehtaisiin kiirehtiviin työläisiin. Orwell (1984) on läsnä ennakoivalla tarkkuudella, eikä turhia kuvia elokuvassa ole. On helppo tunnistaa yhteyksiä Kaurismäen kauas karkaaviin pilviin kun Smile vihdoin koittaa.
Diktaattori on myös poikkeuksellisen terävänäköinen paitsi ajankuvana, myös massakäyttäytymisen ja vastarinnan kysymysten pohtijana. Kaksituntinen löytöretki päättyy palopuheeseen, joka naiivien hetkiensä pohjakosketuksista huolimatta navigoi tarkasti myös meidän aikaamme.
Miksi kohellamme? Missä on majakkamme, ei Bengtskärin museoituna esimodernin ja alaikäisen ihmisen oppaana (koti – kirkko – isänmaa), vaan täysi-ikäisen (Kant) ihmisen orientaationa? Pyrkimyksenä joka välttää eskapistisen kuluttamisen ja ahnehtimisen Skyllan ja omalla laillaan toismaailmallisen uskonnollisen alaikäisyyden Kharybdiksen - nuo Odysseusta piinanneet hirviömäiset pulmat?
Lapsellisesti tai ainakin juvenaalisti haluan ajatella, että kriittinen luottamus järkeen ja jatkuvasta oppimisesta sykkivä sydämen sivistys - ripauksella machiavellistista realismin tajua ja nietzscheläistä kykyä katsoa pimeyttä silmiin halvaantumatta - kasvattavat ihmistä pois sohvaperunoitumiselta. (Siksi myös retorisesti usein halveksittava me -muoto).
Miksi silti valvon joskus öitäni? Siksi, että pelkään kaiken luovuuden ja yrittäjyyspaatoksen keskellä kuitenkin, että latistava ”kuluttamisen vaihto” voittaa maailmassa. Että sohvaperunarutto voittaa. Että hankalia kysymyksiä (missä kuljimme kerran? Miksi kuljimme kerran? Miksi kuljemme kerran? Miksi kulkea edes kerran? Ja missä?) väistelevässä (tavaran, rahan, kunnian, viinan, jumalan, seksin, tupakan, luonnon, totuuden) haalimisessa suunta katoaa, nuo varsinaiselle elämälle väistämättömät sivupolut muuttuvat pääasiaksi – että menetämme suunnattoman suunnan ja hajoamme.
Mikäkö olennainen? Suunta. Suunta? Käsikirjoita ja tuota kaksi elokuvaa, jotka pelastavat lauantai-illan vuonna 2076, niin viimeistään silloin tiedät.
Nykyaika on suorastaan pelottavan tarkka ja myös elokuvallisesti olennaiseen keskittyvä. Ensimmäiset sekunnit ja avausotos kohti ryntäilevästä lammaslaumasta rinnastetaan tehtaisiin kiirehtiviin työläisiin. Orwell (1984) on läsnä ennakoivalla tarkkuudella, eikä turhia kuvia elokuvassa ole. On helppo tunnistaa yhteyksiä Kaurismäen kauas karkaaviin pilviin kun Smile vihdoin koittaa.
Diktaattori on myös poikkeuksellisen terävänäköinen paitsi ajankuvana, myös massakäyttäytymisen ja vastarinnan kysymysten pohtijana. Kaksituntinen löytöretki päättyy palopuheeseen, joka naiivien hetkiensä pohjakosketuksista huolimatta navigoi tarkasti myös meidän aikaamme.
Miksi kohellamme? Missä on majakkamme, ei Bengtskärin museoituna esimodernin ja alaikäisen ihmisen oppaana (koti – kirkko – isänmaa), vaan täysi-ikäisen (Kant) ihmisen orientaationa? Pyrkimyksenä joka välttää eskapistisen kuluttamisen ja ahnehtimisen Skyllan ja omalla laillaan toismaailmallisen uskonnollisen alaikäisyyden Kharybdiksen - nuo Odysseusta piinanneet hirviömäiset pulmat?
Lapsellisesti tai ainakin juvenaalisti haluan ajatella, että kriittinen luottamus järkeen ja jatkuvasta oppimisesta sykkivä sydämen sivistys - ripauksella machiavellistista realismin tajua ja nietzscheläistä kykyä katsoa pimeyttä silmiin halvaantumatta - kasvattavat ihmistä pois sohvaperunoitumiselta. (Siksi myös retorisesti usein halveksittava me -muoto).
Miksi silti valvon joskus öitäni? Siksi, että pelkään kaiken luovuuden ja yrittäjyyspaatoksen keskellä kuitenkin, että latistava ”kuluttamisen vaihto” voittaa maailmassa. Että sohvaperunarutto voittaa. Että hankalia kysymyksiä (missä kuljimme kerran? Miksi kuljimme kerran? Miksi kuljemme kerran? Miksi kulkea edes kerran? Ja missä?) väistelevässä (tavaran, rahan, kunnian, viinan, jumalan, seksin, tupakan, luonnon, totuuden) haalimisessa suunta katoaa, nuo varsinaiselle elämälle väistämättömät sivupolut muuttuvat pääasiaksi – että menetämme suunnattoman suunnan ja hajoamme.
Mikäkö olennainen? Suunta. Suunta? Käsikirjoita ja tuota kaksi elokuvaa, jotka pelastavat lauantai-illan vuonna 2076, niin viimeistään silloin tiedät.
3. lokakuuta 2008
KULTTUURISSA ELETTÄKÖÖT IHMISIKSI
Kulttuurin sisällöt ovat vain sokeaa elämystä ja viihdettä. Aikaisempien merkintöjeni toteamus, jota vastaan pyrin argumentoimaan, sai lisäpontta maailmassa ainutlaatuisilla tila- ja paikkasidonnaisilla taidefestivaaleilla (ANTI – Contemporary Art Festival) Kuopiossa. Festarikokemukset ovat huikeita ja henkilökohtaisia, suosittelen.
Teemu Mäki, vastanimitetty kuvataiteen professori, avasi perhettä koskevan esityksensä junassa kirjoittamallaan arviolla Kauhajoen tapahtumista. Hänelle ampujan teko oli vain johdonmukainen seuraus kiristyvän, yksilöllisen menestyksen ympärille kuristuvan kilpailun jatkumolla (johon nähden perheeseen liittyvät toiveet ovat usein naiiveja tai ylimitoitettuja; Mäki kaipasi enemmän aktiivista kansalaiskäsitystä, joka voi myös tarjota turvaa pahalta perheeltä). Vapaasti laajentaen ja tulkiten: kun yhteiskunnasta kumpuavia pidäkkeitä ja/tai paineventtiilejä ei ole, energiat pakkautuvat ja purkautuvat tavalla, joka palauttaa sivistysyhteiskunnan eläimellisen yhteisön sudenhetkiin.
Tämä Mäen itsekin hegeliläiseksi tulkitsema näkymä siis nähdäkseni palauttaa mieliin, että asioiden yleisyyden ja sisäisen yksilöllisyyden ja yksinäisyyden välittäjäksi on palmikoitunut kolmas, kulttuuri koko laajuudessaan. Tapojen ja arvostusten, pelkojen ja uhkien, tavoitteiden, tarkoitusten ja merkitysten historiallisesti kehkeytyvinä kerrostumina ja kasautumina se muodostaa myös nykyhetkelle omanlaisensa sidoksen irrallisina haahuilevien yksilöiden ja kylmän samantekevinä ilmenevien asioiden välillä.
Ajatusta voi jatkaa tähän päivään ja aktiivisen kulttuurityön – joskus tekisi mieli myös sanoa kulttuurihoivan – korostuvaan merkitykseen peilaten. Kun uskonnot eivät ole aikoihin vakuuttaneet ja tiede ei edelleenkään riitä, on todella haastavaa olla ihmisiksi. Toisin sanoen: ellemme juuri me, sinä ja minä, pidä huolta siitä, että meillä on paitsi tahtoa, myös halua ja ymmärrystä vaalia kulttuuria merkitysten, näkemysten ja arvojen, kokemusten ja tunteiden, peilien ja sidosten inhimillisesti verkostoivana omana ulottuvuutenaan, muutumme köykäisempienkin science fiction – tarinoiden mukaisiksi eläviksi koneiksi, tajuamatta hidasta hukkumista yksinäisten projektiemme itsekkääseen hapuiluun. Tämä voi tapahtua keskellä mitä runsainta aineellista hyvinvointia.
Kulttuurityön ja luovan toiminnan näkökulmasta on siis mitä johdonmukaisinta nähdä luova toiminta paitsi aineellisten hyödykkeiden ja immateriaalioikeuksien ”kylmänä” ja rahassa mitattavana vaihtona, myös arvojen, merkitysten, käsitysten ja perinteiden ”lämpiminä”, tulkitsevina ja haastavina vaihtoina, joista osaa voidaan tietysti rahataloudessa eri tavoin myös tuotteistaa ja hinnoitella. Nämä vaihdot sidostavat yksinäisiä hoipertelijoita toisiinsa, tarjoavat niin kannustavaa kuin kieltävääkin peilipintaa, tukistavat narsistista harhailijaa ja kannustavat elämää ylittämään itsensä (joskaan ei ihan mihin hintaan tahansa). Ne ovat ihmisiksi elämisen työkaluja.
Näin voidaan - ihan arkisen kulttuurityön piirissä - parantaa sekä luovien toimijoiden työllisyyttä että kulttuurista itseymmärrystä, joka tuikitärkeän Kritiikkiportti – sivuston päätoimittajan sanoin pitää sisällään myös elämäntarkoituksen etsintää. Joille tämä ei riitä, muistakoot että ken elämäntarkoitusta etsii, ei ehkä koskaan ehdi sitä kieltämään. Sillä usein juuri kieltäjät päätyvät määrittämään tarkoituksensa yksin, itse, liian varhain – ja aivan liian monen kustannuksella.
Teemu Mäki, vastanimitetty kuvataiteen professori, avasi perhettä koskevan esityksensä junassa kirjoittamallaan arviolla Kauhajoen tapahtumista. Hänelle ampujan teko oli vain johdonmukainen seuraus kiristyvän, yksilöllisen menestyksen ympärille kuristuvan kilpailun jatkumolla (johon nähden perheeseen liittyvät toiveet ovat usein naiiveja tai ylimitoitettuja; Mäki kaipasi enemmän aktiivista kansalaiskäsitystä, joka voi myös tarjota turvaa pahalta perheeltä). Vapaasti laajentaen ja tulkiten: kun yhteiskunnasta kumpuavia pidäkkeitä ja/tai paineventtiilejä ei ole, energiat pakkautuvat ja purkautuvat tavalla, joka palauttaa sivistysyhteiskunnan eläimellisen yhteisön sudenhetkiin.
Tämä Mäen itsekin hegeliläiseksi tulkitsema näkymä siis nähdäkseni palauttaa mieliin, että asioiden yleisyyden ja sisäisen yksilöllisyyden ja yksinäisyyden välittäjäksi on palmikoitunut kolmas, kulttuuri koko laajuudessaan. Tapojen ja arvostusten, pelkojen ja uhkien, tavoitteiden, tarkoitusten ja merkitysten historiallisesti kehkeytyvinä kerrostumina ja kasautumina se muodostaa myös nykyhetkelle omanlaisensa sidoksen irrallisina haahuilevien yksilöiden ja kylmän samantekevinä ilmenevien asioiden välillä.
Ajatusta voi jatkaa tähän päivään ja aktiivisen kulttuurityön – joskus tekisi mieli myös sanoa kulttuurihoivan – korostuvaan merkitykseen peilaten. Kun uskonnot eivät ole aikoihin vakuuttaneet ja tiede ei edelleenkään riitä, on todella haastavaa olla ihmisiksi. Toisin sanoen: ellemme juuri me, sinä ja minä, pidä huolta siitä, että meillä on paitsi tahtoa, myös halua ja ymmärrystä vaalia kulttuuria merkitysten, näkemysten ja arvojen, kokemusten ja tunteiden, peilien ja sidosten inhimillisesti verkostoivana omana ulottuvuutenaan, muutumme köykäisempienkin science fiction – tarinoiden mukaisiksi eläviksi koneiksi, tajuamatta hidasta hukkumista yksinäisten projektiemme itsekkääseen hapuiluun. Tämä voi tapahtua keskellä mitä runsainta aineellista hyvinvointia.
Kulttuurityön ja luovan toiminnan näkökulmasta on siis mitä johdonmukaisinta nähdä luova toiminta paitsi aineellisten hyödykkeiden ja immateriaalioikeuksien ”kylmänä” ja rahassa mitattavana vaihtona, myös arvojen, merkitysten, käsitysten ja perinteiden ”lämpiminä”, tulkitsevina ja haastavina vaihtoina, joista osaa voidaan tietysti rahataloudessa eri tavoin myös tuotteistaa ja hinnoitella. Nämä vaihdot sidostavat yksinäisiä hoipertelijoita toisiinsa, tarjoavat niin kannustavaa kuin kieltävääkin peilipintaa, tukistavat narsistista harhailijaa ja kannustavat elämää ylittämään itsensä (joskaan ei ihan mihin hintaan tahansa). Ne ovat ihmisiksi elämisen työkaluja.
Näin voidaan - ihan arkisen kulttuurityön piirissä - parantaa sekä luovien toimijoiden työllisyyttä että kulttuurista itseymmärrystä, joka tuikitärkeän Kritiikkiportti – sivuston päätoimittajan sanoin pitää sisällään myös elämäntarkoituksen etsintää. Joille tämä ei riitä, muistakoot että ken elämäntarkoitusta etsii, ei ehkä koskaan ehdi sitä kieltämään. Sillä usein juuri kieltäjät päätyvät määrittämään tarkoituksensa yksin, itse, liian varhain – ja aivan liian monen kustannuksella.
21. elokuuta 2008
ENNENKUULUMATONTA - MUSIIKIN AIKA OSA II
Kun musiikki on kirjaimellisesti ennenkuulumatonta, kuinka suhtautua siihen? Älyttömänä elämyksenä? Aistillisesti koettuna sanattomuutena? Mitä vaihtoehtoja onkaan kylmästi ymmärtävän järjen terrorin toisaalta - ja toisaalta mystifioidun puhtaan vastaanottavan elämys-kokemuksen ääripäiden välillä? Olisiko taas tunneälyn paikka, vaikka se saattaakin kuulostaa epämuodikkaalta tai epä-älylliseltä?
Kun teemana on kertomuksellisuus, ei kuitenkaan pidä olettaman että kyse olisi naiiviista sanallistamisen mahdollisuudesta, sillä silloinhan voisimme lähestulkoon puhua musiikin tarpeettomaksi. Kuulin taannoin Taulumäen kirkossa Messiaenin Aikojen lopun kvarteton (kiitos Mikko Raasakka ja kumppanit huikeasta esityksestä), ja törmäsin käsiohjelmassa pitkästä aikaa säveltäjän varsin perusteellisiin kuunteluohjeisiin, "...uljaasti soivan graniitin kivistä musiikkia...kuunnelkaa varsinkin harvennetun ja oktaavialoiltaan laajennetun teeman hirvittävää fortissimoa lähellä osan loppua" jne. (toisessa ääripäässä onkin sitten Jukka Tiensuu, joka kertakaikkiaan antaa musiikin puhua puolestaan).
Tässäkin on siis olemassa lörpöttelyn riski (musiikin voimakkaana ohjelmallistamisena a la Sibeliuksen neljäs Kolin äänmaisemana), ja tavallaan sitä sivuttiin Musiikin ajan keskustelutilaisuudessa Viitasaaren kesäillassa pohtimalla musiikin "suuntaa". Kertomuksella on muoto, mutta elämä on auki, todettiin.
Kuulijan ja kuuntelijan näkökulmasta yhtä kaikki kysytään usein, millainen on kokemuksellinen suhde musiikkiin olematta poislukevasti vain joko älytöntä elämyksellisyyttä tai elämyksetöntä analyyttisyyttä? Ja ennen kaikkea, kuinka harjoituttaa ja harjaannuttaa tällaista kokemuksellista suhdetta aikana, jolloin kilpailu helppojen vaihtoehtojen seireenilauluja vastaan on hankalampaa kuin koskaan?
Sattumalta törmäsin hyvään vastausehdotukseen kirjailija Keijo Siekkisen 60-vuotishaastattelussa YLE 1 -radiossa. Siekkinen on humaani ja itseään tehostamaton terävä ja rehellinen elämänmatkaaja. Hän puhui lyhyistä ja pitkistä lauseista suosien pitkiä, koska lyhyissä on vääpelin vikaa: ne komentavat, ne ovat tunnusomaisia Siekkisen yleisemmin kavahtamille vallalle ja voimalle. Pitkät lauseet kehivät maailmaa auki, tuovat tarjolle erilaista tarttumapintaa.
Eikö tämä ole tyypillistä myös laadukkaalle musiikille? Vähän halpahintaisesti provosoiden, eikö nykyinen valtava hevibuumi jo kertakaikkiaan ala puuduttaa (puhun hevistä tässä musiikkina, en ansiokkaana ja monin tavoin tärkeänä sosiaalisena kulttuurin muotona) konservatiivisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan? No, Tapio Tuomela kyllä huomautti Viitasaarella "ettei kyllä jaksa myöskään Arvo Pärtin ikuisia a-mollijolkutuksia vaikka Tabula Rasa pelaa loistavasti". Siis mielummin pitkät kuin lyhyet lauseet?
Kimmo Hakolan kommenteissa "musiikki on ajan hallintaa ja manipulointia, jossa tärkeintä on kuulijan tuottama narratisointi". Paavo Heiniön mukaan taas ydinkysymys on ajasta ja siitä, onko se lineaarista vai ei, jolloin kuulijalle voisi avautua tila astua sisään. Heiniön mukaan pääosa on lineaarista, ja "tämä narratiivisuus on sitten triviaalimpaa".
"Suunnan", "juonen", "muodon", "prosessin" jne. sekamelskassa olennaiseksi osoittautui kuitenkin jonkinlainen kuulijan kuuntelukokemuksen prosessointi, siis vastaanottaminen, käsittely jonkinlaiseksi ja hahmottaminen. Ehkä juuri tämä on musiikin kuuntelun taitoa, taitoa antaa pitkien lauseiden tulla ja viedä mennessään.
Onko siekkisläis-musiikillinen pitkä lause sitten sama kuin monimutkaisuuden normi (monimutkaisuushan helposti koetaan teennäiseksi, vain niiden asiaksi jotka kykenevät käsittelemään monimutkaisuutta jne.)? Hakola puhui Viitasaaren keskustelutilaisuuden päätteeksi hyvin painokkaasti "työhygieniasta", joka väistämättä tuo mieleeni, kuunneltuani Hakolan tuotantoa varsin usein viimeisen viiden vuoden ajan, Albert Einsteinin. Ihan totta. Vai mitä sanotte:
"Tee kaikki niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista, mutta ei sen yksinkertaisemmaksi".
Kun teemana on kertomuksellisuus, ei kuitenkaan pidä olettaman että kyse olisi naiiviista sanallistamisen mahdollisuudesta, sillä silloinhan voisimme lähestulkoon puhua musiikin tarpeettomaksi. Kuulin taannoin Taulumäen kirkossa Messiaenin Aikojen lopun kvarteton (kiitos Mikko Raasakka ja kumppanit huikeasta esityksestä), ja törmäsin käsiohjelmassa pitkästä aikaa säveltäjän varsin perusteellisiin kuunteluohjeisiin, "...uljaasti soivan graniitin kivistä musiikkia...kuunnelkaa varsinkin harvennetun ja oktaavialoiltaan laajennetun teeman hirvittävää fortissimoa lähellä osan loppua" jne. (toisessa ääripäässä onkin sitten Jukka Tiensuu, joka kertakaikkiaan antaa musiikin puhua puolestaan).
Tässäkin on siis olemassa lörpöttelyn riski (musiikin voimakkaana ohjelmallistamisena a la Sibeliuksen neljäs Kolin äänmaisemana), ja tavallaan sitä sivuttiin Musiikin ajan keskustelutilaisuudessa Viitasaaren kesäillassa pohtimalla musiikin "suuntaa". Kertomuksella on muoto, mutta elämä on auki, todettiin.
Kuulijan ja kuuntelijan näkökulmasta yhtä kaikki kysytään usein, millainen on kokemuksellinen suhde musiikkiin olematta poislukevasti vain joko älytöntä elämyksellisyyttä tai elämyksetöntä analyyttisyyttä? Ja ennen kaikkea, kuinka harjoituttaa ja harjaannuttaa tällaista kokemuksellista suhdetta aikana, jolloin kilpailu helppojen vaihtoehtojen seireenilauluja vastaan on hankalampaa kuin koskaan?
Sattumalta törmäsin hyvään vastausehdotukseen kirjailija Keijo Siekkisen 60-vuotishaastattelussa YLE 1 -radiossa. Siekkinen on humaani ja itseään tehostamaton terävä ja rehellinen elämänmatkaaja. Hän puhui lyhyistä ja pitkistä lauseista suosien pitkiä, koska lyhyissä on vääpelin vikaa: ne komentavat, ne ovat tunnusomaisia Siekkisen yleisemmin kavahtamille vallalle ja voimalle. Pitkät lauseet kehivät maailmaa auki, tuovat tarjolle erilaista tarttumapintaa.
Eikö tämä ole tyypillistä myös laadukkaalle musiikille? Vähän halpahintaisesti provosoiden, eikö nykyinen valtava hevibuumi jo kertakaikkiaan ala puuduttaa (puhun hevistä tässä musiikkina, en ansiokkaana ja monin tavoin tärkeänä sosiaalisena kulttuurin muotona) konservatiivisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan? No, Tapio Tuomela kyllä huomautti Viitasaarella "ettei kyllä jaksa myöskään Arvo Pärtin ikuisia a-mollijolkutuksia vaikka Tabula Rasa pelaa loistavasti". Siis mielummin pitkät kuin lyhyet lauseet?
Kimmo Hakolan kommenteissa "musiikki on ajan hallintaa ja manipulointia, jossa tärkeintä on kuulijan tuottama narratisointi". Paavo Heiniön mukaan taas ydinkysymys on ajasta ja siitä, onko se lineaarista vai ei, jolloin kuulijalle voisi avautua tila astua sisään. Heiniön mukaan pääosa on lineaarista, ja "tämä narratiivisuus on sitten triviaalimpaa".
"Suunnan", "juonen", "muodon", "prosessin" jne. sekamelskassa olennaiseksi osoittautui kuitenkin jonkinlainen kuulijan kuuntelukokemuksen prosessointi, siis vastaanottaminen, käsittely jonkinlaiseksi ja hahmottaminen. Ehkä juuri tämä on musiikin kuuntelun taitoa, taitoa antaa pitkien lauseiden tulla ja viedä mennessään.
Onko siekkisläis-musiikillinen pitkä lause sitten sama kuin monimutkaisuuden normi (monimutkaisuushan helposti koetaan teennäiseksi, vain niiden asiaksi jotka kykenevät käsittelemään monimutkaisuutta jne.)? Hakola puhui Viitasaaren keskustelutilaisuuden päätteeksi hyvin painokkaasti "työhygieniasta", joka väistämättä tuo mieleeni, kuunneltuani Hakolan tuotantoa varsin usein viimeisen viiden vuoden ajan, Albert Einsteinin. Ihan totta. Vai mitä sanotte:
"Tee kaikki niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista, mutta ei sen yksinkertaisemmaksi".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
